tiistai 7. kesäkuuta 2016

Mejä-koe 22.5. Kuhmon Jauhovaarassa

Nyt alkava kesä on kolmas kesä, kun verijälkeä Uulalle olen tehnyt. Keväällä katsoin että sopivasti meitä lähellä olisi koe 22.5. ja kun kalenterissa ei ollut viikonlopulle muita merkintöjä niin ilmoittautuminen menemään. Vappuna käytiin tekemässä ensimmäinen, noin 300 metrin mittainen jälki ja hyvin tuntui Uulalla olevan muistissa mitä ne valjaat ja liina tarkoitti! Siitä viikon päästä tehtiin toinen, noin 500 metrin mittainen jälki niin, että kävin aamulla tekemässä ja illalla ajettiin. Nopeasti oli tämäkin selvitelty!

Vielä piti melkein viikko jännätä miten kokeeseen pääsyn kanssa käy, mutta vihdoin 12.5. tuli tieto että mukana ollaan. Jippii! Jälkien teko olisi siis ohjelmassa lauantaina 21.5. ja itse koe sunnuntaina 22.5. Koska edellisen viikonlopun olin tiiviisti töissä, lähdimme tiistaina 17.5. tekemään viimeisen, lyhyen ja kivan jäljen. Olin kaivanut pakkasesta talven yli haudotun aarteen, hirven jalan. Jälki ajettiin suht tuoreeltaan eikä mittaa ollut kuin reilu 200 metriä, ettei tule mitään kyllästymistä. Ja sitten oli tehty kaikki, mitä tehtävissä on!

Lauantaina vein Uulan aamusta Tapsun ja Manun luokse hoitoon ja lähdin itse kohti Kuhmon Jauhovaaraa. Sielläkin olisi ollut mahdollisuus yöpyä, mutta arvelin että tulee koiralle liian raskas viikonloppu ja koska koe on alle 100 kilometrin päässä voin hyvin ajella kahtena päivänä. Maarit vielä ystävällisesti toi Uulan jo päivällä kotiin huilaamaan, jotta akut on täynnä koeaamuna.

Jauhovaarassa aloitettiin päivä aamupalalla. Sen jälkeen katsottiin listasta mikä jälki ja kenen kanssa olisi tarkoitus tehdä. Minä olin onneksi kokemattomana saanut ratamestarin kaverikseni, joten ei hätää. Keräiltiin kaikki kimpsut ja kampsut ja lähdettiin maastoon. AVO jälkiä oli lupa lähteä verettämään vasta kahdelta, joten lähdin ratamestari Markun ja hänen emäntänsä Emman kanssa katsomaan, miten tehdään VOI jälkiä. Koko päivän satoi vettä, mutta onneksi minulla oli kunnolliset sadekamppeet, niin siitä ei varsin haittaa ollut. Päinvastoin, sade painoi verenhajun maahan niin, ettei tuuli riepotellut sitä ympäriinsä. Kun jäljet oli tehty, päästiin kämpälle syömään ja hetken muiden kanssa rupateltuani ajelin kotiin.

Sunnuntaina kello soi jo viideltä. Kahvit matkaan, koiran kanssa pikainen lenkki, autoon ja menoksi. Matkalla vielä pysähdyttiin hetkeksi jaloittelemaan, jotta koira malttaa odottaa autossa alkukuviot. Ensin oli ohjelmassa aamupala ja kun tuomarit olivat kaikki saapuneet paikalle, oli vuorossa ylituomarin puhuttelu. Hän kertasi kokeen säännöt sekä muut ohjeistukset ja luki järjestyksen laukauksensietotestiin. Siinä koirat kiinnitetään puihin ja ohjaajat kävelevät noin 10 metrin päähän. Sen jälkeen ammutaan laukaus haulikolla 25 metrin päässä koirista, ohjaajien takana. Kaikki koirat läpäisivät tämän osuuden, Uulakin vain vähän hätkähti, muttei ilmaissut minkäänlaista pelkoa.

Meidän tuomarin, Minna Vornasen, ryhmässä oli vain kaksi AVO koiraa, joten minulla oli ensimmäisenä opastusvuoro ja sen jälkeen heti meidän oma suoritus. Uula oli iloisella päällä ja selvästi tiesi mitä töitä on tiedossa, kun valjaat ja liinan näki. Mentiin kaulapannassa lähtömakauksen lähelle, jossa vaihdoin koiralle valjaat päälle. Hetki rauhoittumista ja sen jälkeen lähtömakaukselle. Uula on tottunut lähtemään itsenäisesti liikkeelle ja nytkin se tiesi tehtävänsä, joten en ohjannut ensimmäistä, sallittua 10 metriä. Koira eteni varman oloisesti ja ohjaajalla on varsin helppo tehtävä kävellä vain liinan päässä. En miettinyt sen enempää missä jälki menee, mutta toki olin iloinen kun välillä havaitsin merkkejä puissa. Uula teki muutamia tarkistuskaarroksia ja olin jo aivan varma että nyt tulee hukka. Mutta koska tuomari ei palauttanut meitä jäljelle vaan koira löysi sinne ihan itse, ei tullut hukkia. Välillä mietin että näinkö Uula jaksaa tehdä töitä loppuun saakka, kun varsinkin aukiolla näytti että tarkastuskaarroksia piti tehdä useita. Yllätys olikin mieluinen, kun sorkka yht'äkkiä tupsahti eteen ja tuomari kiitti suorituksesta. Sitten vain tuloksia odottamaan!

Koska tiesin että päivästä tulee pitkä, lupauduin purkamaan toisen edellispäivänä tehdyistä VOI-jäljistä. Uula lähti matkaan ja siitä oli varsin lystiä juoksennella toisen jälkiä haistelemassa. Auringonpaisteisella suolla kävellessäni mietin, että kyllä viikonlopun voisi huonomminkin viettää! Kävin purkamassa vielä tekemäni AVO-jäljen ja sen jälkeen käytiin vähän järvenrannassa juoksentelemassa ja viilentelemässä. Jauhovaaran kämpällä oli ruoka odottamassa ja pääsin muiden kanssa rupattelemaan ja loppuja ihmisiä metsästä pois odottelemaan. Saunavarusteita en ollut hoksannut mukaani ottaa, joten sen jätin välistä.


Vihdoin koitti se hetki, kun kaikki olivat paikalla ja päästiin tuloksiin. AVO-luokan häntäpäästä aloitettiin ja odotin koko ajan milloin meidät mainitaan. Hämmästys oli suuri kun meidät mainittiin viimeisenä eli Uula oli AVO-luokan paras koira! Kokeet eivät varsinaisesti ole kilpailuja, mutta toki tuntui mukavalta kun pieni pumi oli taitavin jäljestäjä! Pisteet 45/50 oikeuttivat ykköstulokseen, joten seuraavan ykköstuloksen jälkeen meitä kutsuu VOI-luokka haasteineen. Koiran varmaa tekemistä seuratessani vakuutuin sen taidoista, enkä osaa pelätä voittajaluokan kiemuroita, vaan uskon että Uula selvittää nekin hienosti.

Kaikkiaan viikonloppu oli mahtava kokemus! Mukavia ihmisiä, luontoa, koiria, ruokaa, uusia asioita, taitavaa työskentelyä... Oman suorituksen aikana ei voinut tehdä muuta, kuin nauttia koiran työskentelystä. Asennoiduinkin asiaan juuri niin, joten minun mielentilani antoi todennäköisesti Uulalle rauhan tehdä töitä itsenäisesti. Varmasti osallistumme kokeisiin jatkossakin. Mitään kiirettä ei ole, koska koira on vasta 3-vuotias ja jälkikoirat on parhaimmillaan vasta hieman vanhempina. Huippulaji!

Ensimmäistä kertaa mejä-kokeessa
Lisätietoa mejä-ylituomareiden sivuilta.
















torstai 5. toukokuuta 2016

Kuvapäivitys

Käytiin eilen Sotkamossa puudelipoikia moikkaamassa. Vierailulta saa aina ihania kuvia, kun Arjalla on taito ja kalusto ihan jotain muuta kuin minulla. Kuvat kertovat enemmän kuin sanat, joten tässä näitä teidänkin ihasteltavaksi. Alussa joitain yhteiskuvia ja sitten Uula leikkimässä pallolla (eka kuvassa toi pallo on vielä pyöreä...).

Vielä täytyy kehua että onni on fiksut koirat! Viisi urosta porukassa ilman ihmeempiä rähinöitä. <3  










Arjalle iso kiitos kuvista, jälleen kerran!



maanantai 2. toukokuuta 2016

Pumeilua Saarijärvellä 22.-24.4.

Honkavuorella 
Napos team oli raapustanut kalenteriin ruksin tälle huhtikuiselle viikonlopulle ja kutsui pumisteja agilityn, rally-tokon ja yhdessäolon merkeissä Saarijärvelle, Jakolan tilalle. Starttailtiin Uulan kanssa matkaan joskus kolmen maissa perjantaina ja yhden pysähdyksen taktiikalla (ei ollu Neste, vaan Honkavuoren ulkoilualue Pyhäjärvellä) oltiin perillä joskus seiskan jälkeen illalla. Majoituspaikan, Rentolan, pirttiin kävellessä kyllä mietin, että mahdetaanko olla oikeassa paikassa kun ei tervetuliaishaukku kantautunut vastaan. Viikonlopun aikan sain sitten todeta, että mitäs ne fiksut koirat turhaan haukkuisi, samoissa tiloissa majoittui 12 pumia ja lähes koko ajan oli hiljaista. Eikä mitään isompia rähinöitäkään saatu aikaan, niin hienosti kaikki käyttäytyivät koko viikonlopun.

Lauantai aloitettiin vanhaan navettaan entratun agilityhallin etsiskelyllä ja sen löydyttyä radan rakentamisella. Persjättöä, niistoa, päällejuoksua... Selevä! Hyvän valmentajan (kiitos Elina Rönnholm) opeissa on hyvä harjoitella eri ohjauksia ja etenkin sitä ohjauksen rytmitystä.

En malta olla jälleen kerran sotkematta tanssia ja agilityä, koska niissä on niin paljon samaa, mutta hieman erilaisella twistillä. Molemmissa on kyse rytmityksestä, mutta kun tanssissa rytmi tulee musiikista, agilityssä sen määrittelee paljolti koiran nopeus ja ohjattavuus. Eli tanssiin nähden nurinkurinen tilanne, ”vietävä” määrää rytmin, jonka mukaan ”viejä” ohjaa (tai siis meidän tapauksessa yrittää ohjata). Ja jotta homma toimisi kuin tanssi, pitää rytmityksen olla kohdillaan. Jos olet liikaa edellä koiraa, rytmi kärsii kun joudut odottelemaan ja virheiden mahdollisuus kasvaa. Jos taas olet jäljessä, ei koira tiedä minne pitää mennä ja taas tulee virheitä.

Itselläni on nopean koiran kanssa taipumus hätäilyyn. Pää hokee ”en ehdi, en ehdi” ja sit sählätään. Mutta jos oikeasti keskityn ohjaamiseen, ehdin ihan hyvin. Tärkeintä on hoksata oman vauhdin kanssa milloin painaa hanat auki ja milloin himmailla. Leiriviikonlopun treeneissä oli hyviä pätkiä tämän harjoittelemiseen, kun pitkän hyppysuoran jälkeen tuli enemmän pyörittelyä. Tietysti aloittelevalle ohjaajalle haasteita piisaa muutoinkin, kun pitäisi muistaa sen miljoona juttua, niin ja aivan, myös se rata! Nopean koiran kanssa homma leviää käsiin heti, kun pitää miettiä mikäs se seuraava este olikaan.

Vihdoin kotona
Sunnuntaina ohjelmassa oli mm. sivuttain ohjaus kauempaa (en muista nimeä), jaakotus ja takaaleikkaus. Sama rytmityksen hakeminen jatkui ja ehkä vähän jotain tarttui mieleenkin, kunnes voin taas unohtaa kaiken ennen seuraavaa kertaa... Punaisena lankana viikonlopun opinnoissa oli rataan tutustumisen merkitys, linjojen (ei esteiden) ohjaaminen sekä kontaktin pitäminen koiraan. Siinä sitä taas tuli melkoisen monta juttua harjoiteltavaksi ja sisäistettäväksi. :)

Onneksi minulla on hyvä ja tarkka opettaja agilityssä, Uula menee tasan sinne minne ohjaan. Jos koira tekee väärän esteen, voin olla varma että itse sen sinne ohjasin. Näin omat virheet tulevat heti esille ja voi (yrittää) miettiä missä meni vikaan.

Kaiken kaikkiaan viikonloppu oli tosi hyvä! Seura oli mukavaa, koirat olivat fiksuja ja agilitytreenit todella huippuja. Osanottajia oli Porista ja Raumalta Sodankylään saakka. Todella kiva oli tavata Uulan sisko Tuittu ja omistajansa Eriika. Ja kämppiksinä meillä oli jälleen ihana Merri poitsu ja Kaisa Oulusta. 


tiistai 26. huhtikuuta 2016

Jessus miten aika rientää

Ja aina on todella hyvä tarkoitus päivittää blogia, siis kohta, ihan hetken päästä... :)

Jos nyt vähän lämmittelisin tätä ja lupailisin postauksia eri aiheista, niin ehkä se sitten siirtyy ihan käytäntöön!

Tämän kevään aikana ollaan Uulan kanssa päästy Kaverikoirailun maailmaan ja vierailuille vanhusten palvelutaloihin. Siitä voisin kirjoitella oman postauksen. Agilityä on harrastettu kerta viikkoon ja viime viikonloppuna oltiin Saarijärvellä pumileirillä, jossa päästiin kahtena päivänä agiliitelemään hyvässä opetuksessa. Siinä toinen postauksen aihe. Josko näillä päästäisiin vauhtiin.

Tähän laitan yhden videon treeneistä ja kuvia viikonlopun reissulta. (Pahoittelen kännykkäkameran laatua.)

Uulan sisko Tuittu <3






Uula ja Mikki leikkii :)

Tuittu